Vuosina 2012–2013 toimin Veikkaaja-lehden (myöh. Urheilusanomat) kolumnistina.
Alla neljä tekstiä tuolta ajalta.
Mielipiteille olisi kysyntää
Teoksessaan Football Men (2011) hollantilainen jalkapallotoimittaja Simon Kuper päivittelee, että vielä 1970-luvulla dominoineet kaksi pelaajatyyppiä ovat viime vuosikymmenien saatossa lähes tyystin kadonneet nykyfutiksesta, nimittäin Rocktähdet ja Johtajat.
Ensimainitut ponnahtivat urheilumaailman tietoisuuteen nuorisokulttuurin esiinmarssin ja yhteiskunnallisten mullistusten aikoihin 1960-luvun puolivälissä. Yhtäkkiä jalkapalloilijoista tuli rokkitähtien kaltaisia julkkiksia, tunnetuimpana heistä tietysti itsensä myöhemmin hengiltä juonut pohjoisirlantilainen George Best.
Tuohon aikaan pelaajien palkkataso ei ollut häävi, eikä terveydestäkään pidetty samalla tavalla huolta kuin nykyään. Viimeisimpiä itsetuhoviettisiä jalkapalloilijoita oli Paul Gascoigne, joka vieläkin sinnittelee hengissä eri vieroitushoitoloissa ympäri maailmaa. Diego Maradonankin voisi tietysti laskea rokkareiden joukkoon jo päihdeongelmiensa – ja välillä hämmentävienkin poliittisten kannanottojensa – vuoksi.
Johtajat ilmestyivät kentille suurin piirtein samoihin aikoihin. Monet heistä kuuluivat 1970- ja 1980-luvun suuriin profiilipelaajiin, Beckenbauerista Platiniin. He olivat kaikki syntyneet heti sodan jälkeen, ja kuuluivat siis siihen 60-lukulaisten sukupolveen, joka jo varhain oli tottunut saamaan äänensä kuuluville, joka valtasi ylioppilastaloja, poltti sotilaspasseja ja vastusti Vietnamin sotaa. Tunnetussa 70-luvun alun valokuvassa, saksalainen parrakas keskikenttäpelaaja Paul Breitner istuu Maon muotokuvan alla kuin mikäkin RAF-jäsen. Vain Kalašnikov puuttuu.
Suurin Johtaja kaikista oli kuitenkin Johan Cruyff, ainakin hollantilaisen Kuperin mielestä.
Kuten tunnettua Cruyff ei koskaan pitänyt kynttiläänsä vakan alla, ei uran aikana eikä sen jälkeen. Hän ei ainoastaan ohjannut joukkuetovereitaan kentällä, vaan katsoi myös asiakseen opastaa chicagolaista taksikuskia nopeimman kiertotien löytämisessä tai opettaa lapsensa synnytyksen aikana kätilölle oikeaa hengitystekniikkaa. Kerrotaankin, että kun Cruyffia kiidätettiin sydänleikkaukseen, hän vielä sairaalan käytävilläkin kinasteli kirurgin kanssa leikkaushoidon tarpeellisuudesta.
Kirjansa esipuheessa Kuper paljastaa, että hän on kokonaan lakannut haastattelemasta jalkapalloilijoita, koska he eivät kuitenkaan koskaan sano mitään mieleenpainuvaa. Esimerkkinä hän mainitsee kollegan, joka oli seuraamassa Real Madridin viimeisimmän ”Galacticon” siirtoa valkopaitoihin. Toimittajalla oli onni päästä pelaajan kyydissä stadionille esittelytilaisuuteen. Matkan aikana hän tivasi tähdeltä, mitä tämä aikoi lehdistön kautta maailmalle sanoa.
Pelaaja kääntyi hämmästyneenä toimittajan puoleen ja vastasi: ”Mitä ihmettä tarkoitat? Koko ideahan on, että asettelee sanansa niin, ettei sano yhtään mitään.”
Koska monet tämän päivän eurooppalaisista suurseuroista toimivat kuin monikansalliset suuryhtiöt, jotka levittävät globalisaation ilosanomaa, ei olekaan mikään ihme, että huippupelaajatkin muistuttavat lähinnä firman PR-osaston äärimmilleen viritettyä henkilökuntaa, jonka pääasiallisena tehtävänä kentän ulkopuolella on toistella ympäripyöreitä latteuksia.
Muutaman vuoden takaisessa haastattelussa futisintoilija Manu Chao ihmetteli, miksi rocktähdiltä joka käänteessä tivataan kantaa maailman menoon. Jalkapallotähdet ovat esikuvia siinä missä muusikotkin – miksei heiltä koskaan kysytä politiikasta mitään? He vain nostavat tähtitieteellistä palkkaa ja pitävät suunsa supussa.
Niinpä.
Toisaalta … Kun pelaajat joskus innostuvat esittelemään poliittisia mielipiteitään (viimeksi kreikkalainen parikympinen Giorgos Katidis), jälki on usein karmaisevaa.
Onko siis jalkapalloilijoilla – tai urheilijoilla ylipäänsä – velvollisuus kommentoida maailman menoa? Ei tietenkään. Mutta ei se kiellettyäkään ole.
Itse huomasin kesällä siinä määrin tuudittautuneeni nykymenoon, että oikein häkellyin, kun brasilialaistähdet Neymarin johdolla ottivat aktiivisesti kantaa maata ravisteleviin mielenosoituksiin Confederations Cupin aikoihin. Vai, että futaajatkin voivat esittää poliittisia mielipiteitä? Jopas jotakin!
Toki monet pelaajat tekevät seurojensa välityksellä korvaamatonta hyväntekeväisyystyötä lähiympäristössään, mutta maallikkona toivoisi kuitenkin välillä hiukan räiskyvimpiä kannanottoja myös ajankohtaisiin poliittisiin ongelmiin.
Ei se ole keneltäkään pois.
Jalkapallo valkokankaalla
Kulman pojat-elokuva komeili Makuunin uutuushyllyssä. Lainasin – ja petyin.
Olin kuvitellut, että elokuva käsittelisi jalkapalloa ilmiönä hiukan … syvällisemmin. Nyt henkilöhahmot jäivät auttamatta turhan ohuiksi, vaikka leffassa hauskaa sananvaihtoa välillä olikin. Komediastahan kuitenkin on kyse.
Englantilaiskirjailija Nick Hornby ihmetteli aikoinaan, miksi naisten on niin vaikea uskoa, että jalkapallosta innostunut mies voisi samaan aikaan olla kiinnostunut myös vaikkapa kirjallisuudesta, oopperasta tai modernista taiteesta.
Tänään voisi kysyä suomalaisilta elokuvantekijöiltä, miksi viime vuosien kotimaisissa jalkapalloelokuvissa aikuisten miesten sielunelämä näyttää säännönmukaisesti olevan lähinnä varhaisteinien tasolla.
Uudessa Woody Allenista kertovassa dokumenttielokuvassa, ohjaaja paljastaa, että tuotantoyhtiö kustansi Sean Pennille puolen vuoden kitaraopinnot ennen Sweet and Lowdown-elokuvan kuvausten alkua. Vuonna 1999 valmistuneessa leffassa Penn näyttelee fiktiivistä 1930-luvun jazzkitaristia Emmet Rayta. Valkokankaalla hän soittaa kaikki soolotkin itse. Elokuvan ääniraidalla kitarasoundista tosin vastaa Pennille oppitunteja antanut virtuoosi Howard Alden, mutta katsojan silmissä näyttelijä käsittelee soitinta kuin vanha tekijä. Kaikki näyttää uskottavalta.
Toisin on monessa futiselokuvassa, missä itse jalkapallokohtaukset ovat usein kaikesta piinallisinta katsottavaa.
Nyrkkeilyelokuvan päärooliin tuskin valittaisiin näyttelijää, joka läpsii hiekkasäkkiä kuin viisivuotias, mutta yllättävän monessa jalkapalloa käsittelevässä elokuvassa katsojalle käy heti alkumetreillä selväksi, ettei jalkapalloilijaa esittävä näyttelijä ole koskenut palloon ylä-asteen voimistelutuntien jälkeen, jos silloinkaan. Kun esimerkiksi Santiago Muñezia esittävä meksikolaisnäyttelijä Kuno Becker asettuu antamaan vapaapotkua Goal-nimisessä, kaksituntisessa Adidas-mainoksessa, katsoja tuntee lähinnä syvää myötähäpeää.
Parhaita jalkapalloelokuvia taitavatkin olla ne, joissa itse pelitapahtumia ei kuvata juuri ollenkaan.
Tom Hooperin The Damned United (2009), joka kuvaa Brian Cloughin painajaismaista, 44 päivän mittaiseksi jäänyttä pestiä Leedsin valmentajana 1974, tai Ken Loachin ohjaama ja Eric Cantonan tähdittämä Looking For Eric (2009) käyvät hyvinä esimerkkeinä. Sönke Wortmannin Bernin ihme (2003), joka kertoo Saksan ja Unkarin tarunhohtoisesta MM-loppuottelusta 1954 erään saksalaisperheen silmin, kuuluu sekin samaan kategoriaan, kuten myös Gurinder Chadhan Bend it Like Beckham (2002). Lexi Alexanderin Green Street Hooligans (2005) ja Nick Loven The Football Factory (2004) tarkastelevat taas katsomokulttuurin taustalla piilevää huliganismia, eikä jalkapallo – itse pelinä – näyttele niissä kovin suurta osaa. Molemmat ovat kuitenkin elokuvina katsomisen arvoisia.
Lapsena antoisimpiin lukukokemuksiini kuului Max Lundgrenin kirjasarja Harjumäen sisun jalkapallojoukkueesta. Sittemmin kertomukset julkaistiin myös sarjakuvana Buster-lehdessä, 70- ja 80-luvulla Semicin toimesta myös Suomessa, Reijo Piipon piirtäminä.
Ne toimivat vieläkin hyvänä nuortenkirjallisuutena.
Samaa ei voi sanoa Ruotsin television 80-luvun alussa kirjojen pohjalta tuottamasta tv-sarjasta. Miksi sarja katsottiin tarpeelliseksi julkaista uudelleen dvd:nä vain muutamia vuosia sitten, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.
Tässä on nimittäin kaikki mennyt pieleen: lavastus on kuin kehnosta lastenohjelmasta, puvustus on kauhistuttava kaikessa räikeydessään, laahaavasta dramaturgiasta nyt puhumattakaan. Ne muutamat ammattinäyttelijät, jotka ovat tuotantoon vastahakoisesti mukaan uskaltautuneet, näyttävät lähinnä koulun joulunäytelmään pakotetuilta ylä-asteen oppilailta.
Hämmentävintä kaikessa on kuitenkin sarjan roolitus. Kirjasarjan alussa päähenkilöt, Jorma ja Eki Eskelinen ovat varhaisessa teini-iässä, mutta tv-sarjassa heitä näyttelevät kolmekymppiset karjut. Sarjakuvassa Harjumäen keskikenttäpelaaja Kuula Pärssinen on 15-vuotias kikkarapää, mutta Rune Formaren tv-ohjauksessa hän näyttää kaljuuntuvalta viisikymppiseltä kirjanpitäjältä. Ei ihme että kritiikki oli murskaavaa.
Kaikille camp-huumorin ystäville sarja on toki varsinainen helmi. Suosittelen lämpimästi!
Haraldin perintö
Ranskan isännöimät EM-kisat 1984 olivat ensimmäiset, jotka muistan seuranneeni alusta loppuun. Näin jälkikäteen se tuntuu oudolta, sillä siinä vaiheessa olin perehtynyt kansainväliseen jalkapalloon jo usean vuoden ajan. EM-mittelöt eivät kuitenkaan tuolloin sykähdyttäneet samalla tavalla kuin MM-turnaukset. Muistikuvani – tai lähinnä niiden puute – kertovat olennaisen.
Gerd Müllerin voittomaali Jan Jongbloedin taakse vuoden 1974 MM-loppuottelussa on syöpynyt mieleeni ikiajoiksi. Tshekin ja Länsi-Saksan EM-loppuottelusta kaksi vuotta myöhemmin minulla ei sen sijaan ole yhtään muistikuvaa – ei edes Antonin Panenkan jo klassikoksi muodostuneesta ratkaisevasta rangaistuspotkusta. Mario Kempesin kootut uroteot kesältä 1978 osaan vieläkin ulkomuistista, kun taas Horst Hrubeschin kaksi maalia Italian EM-kisojen loppuottelussa 1980 ovat auttamatta jääneet Kaarlo Maaningan veritankkauksella terästettyjen urotekojen varjoon.
Ranskan EM-kisoissa kotijoukkueen kannattaminen oli minulle itsestäänselvyys, kahdestakin syystä.
Nuoren futaajan silmissä Ranskan tuolloinen keskikenttä oli ylivertainen: Giresse-Tigana-Platini-Genghini/Fernández)-kvartetissa oli kaikkea: taitoa, pelisilmää, maalintekovoimaa, peräänantamattomuutta. Sille veti vain vertoja Brasilian vastaava osa-alue, aiemmin tänä vuonna menehtyneen Sócrateksen johdolla.
Toinen syy Ranskan kannattamiseen löytyi eräästä vuoden 1982 Espanjan MM-kisojen kiivaita tunteita herättäneestä tapauksesta.
Välieräottelun toisella puoliajalla Michel Platini oli vapauttanut Patrick Battistonin mahtavalla läpisyötöllä. Ranskalaistopparin lähestyessä vastustajan maalia, Saksan veräjänvartija Harald Schumacher torppasi hänet törkeällä päähän kohdistuneella taklauksella kumoon.
Battiston jäi makaamaan liikkumattomana nurmen pintaan. Mitä teki saksalaismolari? Viittoili lääkäreitä kentälle? Tiedusteli huolestuneena Battistonin vointia? Ei – hän seisoi rauhallisena oman maalinsa edustalla odottamassa maalipotkun antamista. Ottelun jälkeen hän anteliaisuuden puuskassa lupasi kustantaa ranskalaiselle uuden purukaluston.
Michel Platini totesi myöhemmin, että hän luuli Battistonin kuolleen, koska tämä ei näyttänyt hengittävän. Se ei kuitenkaan häirinnyt hollantilaistuomari Charles Corveria. Hämmentyneen maailman edessä Saksalle tuomittiin maalipotku. Schumacher välttyi jopa keltaiselta kortilta.
Ja Länsi-Saksa voitti rankkareilla. Totta kai.
Omaelämäkerrassaan Anpfiff (1987) Schumacher paljasti näennäisen välinpitämättömyytensä syyn: muut ranskalaispelaajat vaikuttivat niin hiiltyneiltä, että hän pelkäsi heidän käyvän kimppuunsa. Myöhemmin hän pyysi jopa Battistonilta anteeksi, mutta silloin se oli jo liian myöhäistä, ainakin minun näkökulmastani; ensimmäistä kertaa elämässäni olin saanut tuta, että maailma voi olla tyly ja epäoikeudenmukainen paikka. Paha ei aina saa palkkansa, jalkapallokentälläkään.
Tapahtuma tärveli vuosikausiksi suhteeni saksalaiseen jalkapalloiluun.
Huhtikuun lopussa seuraan täpötäydessä helsinkiläispubissa Real Madridin ja Bayern Münchenin Mestarien liigan välierien toista osaottelua.
Tunnelma on huikea, pelin viihdyttävyys ja taso ensimmäisellä puoliajalla vuoden parasta.
Yllätyksekseni suurin osa suomalaiskatsojista kannattaa Bayernia.
Niin minäkin – mikä osittain johtuu siitä, että saksalaisseuran laidoilla viilettää vikkelä ranskalainen Ribéry ja vielä vikkelämpi hollantilainen Robben.
Toisaalta, vaikka vuoden 1998 EM-finaalissa olinkin vielä Espanjan puolella, olen viime vuosina yhä enemmän mieltynyt Joachim Löwin valmentamaan Saksan maajoukkueeseen, jota tähdittää liuta nuoria taitureita Mesut Özilin ja Mario Götzen johdolla.
Uuden vuosituhannen suurimpia jalkapallopettymyksiä on taas ollut entisen suosikkini Ranskan totaalinen luhistuminen entisen valmentajansa Raymond Domenechin alaisuudessa.
Olenko vihdoin parantumassa ”Toni” Schumacherin minulle aiheuttamasta elämänpituisesta traumasta?
Aika näyttää.
Toipumisennusteeni vaikuttaa kuitenkin sangen lupaavalta.
Rituaalit pitävät meidät pinnalla
Hiljattain kävin pienen tauon jälkeen taas kiekko-ottelussa. Kyseessä oli tyypillinen hengetön liigapeli keskellä viikkoa ja kaukalossakin kaksi vielä kesäterässä olevaa joukkuetta. Yleisökin näytti tyytyneen kohtaloonsa, vaikka kuluttaja-asiamiehelle olisi voinut valittaa kehnosta hinta-laatu-- suhteesta.
Erätauolla törmäsin vanhaan ystävään, jota en ollut tavannut yli vuoteen. Siinä rupatellessamme huomasin, että kaverini vaikutti tavallista väsyneemmältä. Pian ymmärsin myös miksi. Hän oli, perheterapeutteja lainatakseni, kriisirypään keskellä; vaihe, joka yleensä tulee eteen siinä 40-50-vuoden korvilla, jolloin jälkikasvu on pahimmassa murkkuiässä ja omat vanhemmat pikku hiljaa menettämässä otettaan elämästä -- ja entistä enemmän jälkeläistensä huomion tarpeessa.
Ystävällänikin oli parin vuoden univaje, töissä liikaa paineita ja kumppanille liian vähän aikaa. Vaatimuksia singahteli joka puolelta – paitsi juuri sinä iltana, jäähallissa. Kävi ilmi, että kiekko-otteluissa käymisestä oli tullut hänelle eräänlainen rituaali, ollut jo toistakymmentä vuotta. Jäähalli oli ainoa paikka, missä hän sai olla rauhassa ajatuksineen. Se toimi oivallisena arkiterapiana, josta hän aikoi pitää kiinni.
Ystäväni pohdiskelut eivät tuntuneet vierailta, päinvastoin -- olivathan monet urheilupyhätöt toimineet oivallisina henkireikinä itsellenikin, uuvuttavan arjen keskellä.
Isäni vei minut Nordenskiöldinkadun halliin ensimmäisen kerran joskus 70-luvun puolivälissä. Lapsuudessani ilma hallissa oli sinertävä ja tiheänä tupakansavusta. Joka puolella sai polttaa, paitsi katsomossa, sillä siellä oli puupenkit. Olutta juotiin vähemmän, koska alkoholia ei hallissa tarjoiltu ollenkaan. Oliko jääkiekko silloin myös parempaa viihdettä? Ehkä. Ainakin lapsiperheille. Otteluja pelattiin torstaisin ja sunnuntaisin. 80-luvun alun teinille sunnuntaiset kiekko-ottelut olivat mainio tapa toipua edellisillan juhlimisesta.
Koko 80-luvun kävin hallissa melkein viikottain. Ainoa tauko tuli Berliinin muurin sortumisen aikoihin, jolloin luin vaikeaselkoisia ranskalaisia filosofeja ja uskottelin itselleni, että penkkiurheilu oli vähä-älyisten puuhaa, johon vakavasti otettavan runoilijan oli parempi olla sekaantumatta.
Lasteni syntymän jälkeen tulin järkiini. Omat poikani raahasin hallille, heti kun olivat oppineet kävelemään. Siellä kumpikin vuorollaan kuukahti syliini nukkumaan kesken kiihkeimmän paikalliskamppailun. Jälkeenpäin ymmärsin, että yhteinen kiekkokokemuksemme oli itsellenikin eräänlainen intiaatioriitti, aivan kuten omalle isällenikin aikoinaan.
Kriittisen tarkastelun jälkeen omasta urheilukäyttäytymisestäni löytyi muitakin rituaalinomaisia piirteitä. Urheilusivujen joka-aamuinen selailu tulee tietysti ensimmäisenä mieleen. Tämänkin lehden tilastoihin olen perehtynyt säännöllisesti vuodesta 1977 saakka. Entisen Veikkaus-Lotto-lehden lukemisesta tuli rituaali, siitäkin. Ilmestymispäivän muuttuminen maanantaista tiistaiksi, laukaisi minussa pienimuotoisen eksistentiaalisen kriisin, josta toipumiseen meni muutamia vuosia.
Nykyään terävien ja ironisten brittiläisten jalkapallofanien blogien seuraaminen kuuluu yhtä olennaisena osana aamutoimiani kuin kahvin keittäminen. Silloin tällöin esille putkahtavaan lentopelkoonkin auttaa konjakkipaukkua paremmin lentoasemalta löytyneen kansainvälisen urheilulehden maaninen selailu koneen nousu- ja laskuvaiheessa. Teksti-tv:n urheiluvalikolla on monille ihmisille samankaltainen, rauhoittava vaikutus.
Urheilutapahtumassa pää tyhjenee ajatuksista. Tai sitten katsomossa saa neronleimauksen. Riippuu suhtautumisesta. Joskus itse peli voi näyttäytyä epätovoisena yrityksenä verhota olemassaolomme perimmäinen tarkoituksettomuus. Ehkä juuri siksi se on niin vapauttavaa. Ja niin monen kriittisesti suhtautuvan älykönkin suosiossa. Tylsimmässäkin jalkapallo-ottelussa mieli lepää tuossa urheilun periaatteelisessa hyödyttömyydessä. Huomisen huolet ovat tipotiessään.
Penkkiurheilun viehätys perustuu odotuksiin. Siksi urheilun seuraaminen on niin antoisaa. Se on jatkuvaa eteenpäin katsomista. Jokaisen hävityn ottelun tai kisan jälkeen kaikki alkaa taas alusta. Jokaisen jääkiekko-ottelun erätauolla jää ehostetaan entistä kiiltävämpään kuntoon. Urheilu on tulevaisuutta. Urheilu täyttää meidät toivolla. Energialla. Odotuksilla. Aivan kuten elämä itse.