Otteita kielipotilaan päiväkirjasta

            ”Don’t you know Moomin?” 

            
 

Maanantai. Työviikko alkaa. Mietin kolumnia Hbl:n urheilusivuille. Kahvitauolla käyn katsomassa Helsingin Sanomien ja Iltalehden nettikeskustelua ruotsin kielen asemasta. Ei olisi pitänyt. Tunnit vierähtävät. Juttuja on satoja. Äänet pakkoruotsin puolesta tai vastaan menevät 100-0 vastustajille. Masennun loppupäiväksi. Olisin oitis valmis luopumaan pakkoruotsista, että saisimme tämän ikuisen kinaamisen loppumaan. Ei, en masennu, kokoan itseni. Kirjaan kommentteja vihkoon. Keskustelu on yllättävän sivistynyttä, ainakin Hesarin sivuilla. Tosin tämä on ennen Stefan Wallinin vuokrasotkuja. Monet kirjoittajista ovat korkeasti kouluttetuja, mielipiteet hyvin perusteltuja. Harva haluaa lähettää suomenruotsalaiset menolipulla Eskilstunaan, mikä on tietysti ilahduttavaa, koska olemme suomalaisia. Toisaalta mielipiteistä käy valitettavan usein ilmi, että ruotsin kieltä ei Suomessa juuri tarvitse käyttää, edes Helsingissä, koska kaikki suomenruotsalaiset kuitenkin automaattisesti vaihtavat suomen kielelle heti kun siihen tulee tilaisuus. Toissa viikolla Lasse Lehtinen, ruotsin kielen ystävä, oli tästä erityisen tuohtunut Hufvudstadsbladetin haastattelussa. Minulla on huono omatunto. Kuulun juuri näihin Lehtisen mainitsemiin vellihousuihin. Yritän parantaa tapani. Puhelin soi. Keskustelen heti Dna:n puhelinmyyjän kanssa ruotsiksi. Nainen on hiukan hämillään, mutta yrittää edes. Luulemme ymärtävämme tosiamme edes jotenkin. Sanomme ”adjö”. En voi sille mitään, mutta keskustelun aikana tunnen oloni epämukavaksi, kuin 1800-luvun lopun ruotsalainen paroni joka puhuttelee alaistaan. Se on aivan turhaa, ymmärrän sen. En tiedä mistä se tulee, lapsuudesta kenties, tuo vähättelevä suhtautuminen omaan kieleeni. Ehkä olen vain viime aikoina lukenut liikaa kirjoja sisällissodasta? Palaan kielikeskusteluun, vaikka lounas on jäänyt väliin. Muutama suomenruotsalainenkin käy sivuilla kääntymässä. Joku osallistuu jopa keskusteluun. Yksi pyytää anteeksi hoonoa soomen kieltään ja saa heti rohkaisevan kannustuksen: ”Hyvinhän sinä kirjoitat. Jatka ihmeessä.” Se tuntuu hyvältä. Loppupäivä sujuu kuin siivillä.

 

Tiistai. Illalla kuuntelen kun vanhempi kollegani Johan Bargum esitelmöi teatterityöstään. Olen aina viihtynyt tuon ikäluokan parissa. Sitä paitsi 60-lukulaiset avasivat myös kielirajoja, pohjoismaihinkin. Se oli ennakkoluulottomuuden aikaa. Viattomuudenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta se on jo toinen asia. 

Bargum tulee myös sivunneeksi revyytä Med-borgare!, jonka hän kirjoitti Claes Anderssonin ja Bengt Ahlforsin kanssa ns. protestivaalien aikaan 1970. Esityksessä kyseenalaistettiin ensimmäistä kertaa teatterin näyttämöllä sitä, että kaikkien suomenruotsalaisten olisi velvollisuudentunnosta äänestettävä yhtä ja samaa puoluetta. Siitä nousi tietysti valtava häly. Mutta kysymys on yhä ajankohtainen, ainakin minulle.

Jokaisissa vaaleissa seison äänestyskopissa yhtä vaivautuneena. Rkp:tä pitäisi periaatteessa tukea, mutta … Hemmetti soikoon! Eihän minulla ole muuta yhteistä noiden poroporvarien kanssa kuin äidinkieli. Teen valintani, joskus entten-tentten-periaatteella. Äänestän niin tai näin, aina on huono omatunto jostakin. 

    Nyt koko tämä suomenruotsalainen revyytraditio on kuollut. Ei ole enää yhteistä, suurta suomenruotsalaista kertomusta, ei ole itsestään selvää kanavaa jonka kautta kuvata suomenruotsalaisten yhteisiä kokemuksia. Maailma on pirstoutunut, olemme itse pirstoutuneita, tieto on pirstaleista. Olemme eksyksissä.

    Esitelmän jälkeisessä keskustelussa eräs näytelmäkirjailija toteaa, että meiltä suomenruotsalaisilta puuttuu oma nuoriso- ja populaarikulttuuri. Ja jos sitä ylipäätään on, sen ovat yleensä kehitelleet meille ylipainoiset, viisikymppiset äijät, vailla kosketusta nuorison todellisuuteen. (Loppukesän skandaali, jossa osallisina olivat juorutoimittaja Sunniva Strömnäs sekä nettiyhteisö peppar.fi, oli tästä oiva esimerkki.) Meillä pitäisi olla oma Kotikatu, kirjailija jatkaa, realistinen tv-sarja joka toimisi yhteen kokoavana voimana; tarina, joka kertoisi meille miten me elämme jokapäiväistä elämäämme, kaikkine murheinemme ja iloinemme. Ja sitä murhettahan piisaa, ainakin jos lehtien mielipidepalstoja on uskominen. Elintilamme kapenee, kielialue köyhtyy, englannin kieli valtaa alaa. Ruotsalaiset ystävänikin toteavat, että parikymmentä vuotta sitten Turussa tai Helsingissä pärjäsi mainiosti ruotsin kielellä. Ei enää. Matti Vanhanenkin istuu nykyään pohjoismaisessa ministerikokouksessa kuulokkeet korvilla. Häpeäisi edes.

 

Keskiviikko. Käännän tekstiä salolaiseen valokuvakirjaan. Eteeni osuu muutamia pulmia. Kuten esimerkiksi: Mikä on kivikautinen ”iskukivi” ruotsiksi? Joudun soittamaan muutamalle arkeologian laitokselle. Parin tunnin päästä asiantuntija vihdoin soittaa. Ongelmaan löytyy ratkaisu. Kuten yleensä. Rakastan asiantuntijoita. Mitä me olisimmekaan ilman heitä. Illalla nuorempi poikani pähkäilee suomen kielen kotitehtävien kanssa. Ne menevät jo paremmin. Ala-asteella hän oli aivan ummikko. Se oli minulle järkytys. Koin, että se oli minun vikani, olihan hän joutunut ruotsinkieliseen jalkapallojoukkueeseenkin, koska kaksikielinen joukkue kuihtui kokoon, hajosi. Patistin molemmat poikani joukkueurheilun pariin, koska se oli 70-luvulla oma keinoni suomen kielen oppimiseen. Tai toisin sanoin: se oli survivalia. Minulla se toimi hyvin. Toisaalta ei tarpeeksi hyvin, että en olisi saanut muutaman kerran selkääni koska en puhunut tarpeeksi hyvin suomea. Poikani elinympäristö on toistaiseksi ollut erilainen. Yhtäkkiä oli pelkkiä ruotsinkielisiä ystäviä. Suomen kieli vaipui unholaan. Se ahdisti minua. Ajattelen aikuisia ystäviäni, jotka ovat kasvaneet Helsingissä mutta eivät vieläkään osaa kunnolla suomea. Muutamat heistä ovat toimittajia, eikä työn hoitaminen varmaan suju kovin mutkattomasti ilman tuota taitoa. Seitsemänvuotiaana poikani vannoi minulle, että muuttaisi Ruotsiin heti kun saisi siihen tilaisuuden, luultavasti jo ennen 10-vuotispäiväänsä. Nyt hän on jo leppynyt. Joskus puhumme suomea kotona. Kirosanat pulpahtavat hänestä jo kuin itsestään. Tunnen kasvavaa levollisuutta. Hän tulee sittenkin pärjäämään.

 

Torstai. Olen flunssan kourissa. Horroksessani näen vuoroin unta suomeksi, vuoroin ruotsiksi. 

 

Perjantai. Käymme vaimon kanssa katsomassa stand up-esitystä helsinkiläisessä teatterissa. Yleisö koostuu 99-prosenttisesti hyvin puetuista ja -kasvatetuista 25-vuotiaista suomenruotsalaisista. Näky on melko harvinainen, sanoisinko peräti epätodellinen tämän päivän Helsingissä, mutta selittynee sillä, että illan päätähti on ruotsalainen, tv:stä tuttu koomikko.

Illan aloittaa kuitenkin amerikkalainen esiintyjä. Jutut ovat rivonpuoleisia, politiikasta ei puhuta paljonkaan, vaikka Bush saakin pari kertaa korvilleen. Jossain vaiheessa esitystä, yhden erityisen karkean huulenheiton jälkeen, jenkki pysähtyy miettimään, tarkastelee yleisöä pitkään ja kysyy: 

– Is this too rough for you?

 –Yes! kuuluu hento naisääni salin takaosasta.

 – Why?

– Because we are in Moominland! toinen ääni yleisöstä vastaa. 

– Where? kysyy koomikko ja näyttää ensi kertaa illan aikana aidon hämmentyneeltä.

 – Well, Moomin. You know!

 – No, frankly I don’t, vieraileva tähti vastaa.

 – Come on man, you must know Moomin?!

Ajatustenvaihto kestää tovin. Olen hämmästynyt. Yleisö on aidosti närkästynyt jenkkivieraan osoittamasta kulttuuri-sovinismista. Taiteilija itse näyttää lähinnä parrakkaalta kysymysmerkiltä. Dialogi on hirtehinen. 

Lopulta tuohtunut koomikko yrittää epätoivon vimmalla vakuuttaa yleisölleen, että Brooklynissä kasvaneena hänellä ei ole ollut mahdollisuutta lapsuudessaan tutustua perinpohjaisesti suomenruotsalaiseen kulttuuriin, vaikka se olisikin ollut hänen suurin haaveensa. Vähät Simpsoneista tai South Parkista! Tove Janssonin elämäntyö oli ollut koko korttelin nuorisolle kaikki kaikessa! Dialoginpätkä kuuluu illan ehdottomiin kohokohtiin. 

 

Lauantai. Mietin yleisön eilisiltaista reaktiota. Psykologisesti se kuvastaa hyvin suomenruotsalaisten tämänhetkisiä tunteita. Olemme arkoja, ehkä pelonsekaisessakin tilanteessa. Todellisuudentaju hämärtyy. Käperrymme sisäänpäin. Emme välttämättä halua avautua, etsiä uusia kontakteja. Lehdissä älähdämme heti, jos oikeuksiamme kavennetaan tai jos jokin meille tärkeä palvelu on vaarassa, kuten FST5-kanava taannoin. Mutta arkielämässämme, ainakin pääkaupunkiseudulla, häpeämme usein käyttää omaa kieltämme. FST5-kanavaan moni suhtautuu välinpitämättömästi. Ja kuinka suomenkieliset oppisivat suhtautumaan ruotsin kieleen luonnollisesti, jos sitä ei missään näy eikä kuule? Päivän Hbl:ssä eräskin suomenkielinen, saattohoidossa työskentelevä miespuolinen hoitaja, kertoo, että joskus suomenruotsalaiset vasta kuolinvuoteellaan suostuvat puhumaan suomenkielisen kanssa ruotsia. Bertolt Brechtin kerran omaksumalle ajatukselle, että suomalaiset vaikenevat kahdella kielellä, ei ole ainakaan tämän päivän Helsingissä oikein katetta.

 

Sunnuntai. Vihaisiakin löytyy. Äitini käy vanhana pietarsaarelaisena kuumana Mari Kiviniemelle, joka ei ymmärrä, että Kokkolan alueen siirtämisestä pohjoisemmalle hallinto-alueelle ei seuraa mitään hyvää. Tosin kokkolalaisista ei ole äitini, eikä monen muunkaan pietarsaarelaisen mielestä oikein mihinkään, riita tai nälviminen kaupunkien ja asukkaiden välillä on vanhaa perua. Ties mistä se on joskus saanut alkunsa? Luultavasti jostain typerästä ennakkoluulosta. Pietarsaari on ollut se ”iso” kaupunki, Kokkola köyhä maalaisserkku. Yritän tyynnytellä äitiäni. Nykyään hän on yleensä tuohtunut milloin mistäkin. Kohta yleisönostatot täyttyvät hänen kirjoituksistaan. Kehotan häntä hankkimaan tietokoneen, vaikkapa miniläppärin. Tulee helpommaksi tuo näpyttely. Hän kieltäytyy. En jaksa ryhtyä vaahtoamaan asiasta. 

 

Maanantai. Uusi työviikko. Selailen kääntämääni Vadelmavenepakolaisen Ruotsissa saamaa vastaanottoa. Kuten pelkäsin, itseironia ei ole ruotsalaisten vahvimpia puolia. Sitä saa mitä tilaa. ”En rapp bagatell”, kirjoittaa Dagens Nyheter Miika Nousiaisen kirjasta. ”Saako kaikesta tosiaan laskea leikkiä?” kyselee maaseutulehdistö empien, ja vastaa itse kieltävästi. Tsunami ja Anna Lindhin murha ovat vielä liian kipeitä ja läheisiä muistoja, että sopisivat satiirin aiheiksi. Ainakin ruotsalaisten mielestä. En välttämättä yhdy mielipiteeseen. Tosin huomaan muutenkin usein ajattelevani suurin piirtein kuin kirjan päähenkilö, Mikko Virtanen. Olenhan itsekin suuri Ruotsin ystävä, kaikessa paitsi jääkiekossa.

Niin. Suhde Ruotsiin. Asia ei ole suomenruotsalaisillekaan niin yksinkertainen kuin luulisi. Suhteeseen muodostuu helposti säröjä. Useimmiten ne ilmenevät suomenruotsalaisella puolella. Kesällä tukholmalainen kirjallisuuskriitikko Jonas Thente ilmoitti Dagens Nyheterin blogissaan, että hän lopettaa suomenruotsalaisten kirjojen arvostelemisen, koska negatiivista palautetta tulee joka kerta tuutin täydeltä, aina Helsingistä asti. Aina on joku termi väärin. ”Finne” kun pitäisi olla ”finländare”. Sodatkin menevät aina sekaisin. On siinä kestämistä.  

Suhteessa läntiseen naapuriimme suomenruotsalaisilla on yleensä samanlainen alemmuudentunne kuin muillakin suomalaisilla. Kirjailijat eivät ole poikkeuksia. Muistan kun 90-luvulla toimitin Peter Mickwitzin kanssa Kontur-nimistä kirjallisuuslehteä. Jossain vaiheessa päätimme lähteä Tukholmaan vierailulle tapamaan ruotsalaisia kirjallisuus- ja aikakauslehti-ihmisiä. Takki auki, totta kai, olimmehan sentään älyköitä. Ei olisi pitänyt. Selailtuaan tovin lehteämme, ruotsalaiset isäntämme totesivat, että tekeleellämme oli hassu 50-lukulainen nimi (siinä he olivat oikeassa) ja että se ulko-asultaan muistutti hämmästyttävästi taannoista Punalippu-nimistä julkaisua (siinä he olivat väärässä).

Sen jälkeen suhteeni ruotsalaisiin kirjallisuuspiireihin ei ole oikeastaan koskaan palannut ennalleen. 

    

Tiistai. Nousiaisen kirjan innoittamana pohdin vielä tovin suhdettamme Ruotsiin. Kun 90-luvun alussa ryhdyin kirjoittamaan, Suomen kulttuurielämässä ei välttämättä kauheasti vilkuiltu Pohjoismaiden suuntaan. Esimerkiksi Nuori Voima-lehden etevät toimittajat pitivät kyllä väyliä auki muualle Eurooppaan, mutta Ruotsi tuntui luultavasti tunkkaiselta, demarivetoiselta takapajulalta. Muutama vuosi myöhemmin kaikki oli jo toisin ja päinvastainen trendi oli näkyvissä. Se on itse asiassa jatkunut aina meidän päiviimme saakka, Nousiaisen kirja on tästä vain viimeisin esimerkki.

    Ehkä se johtui jääkiekon kultamitalista, mutta nyt oli jo varaa suhtautua myönteisesti, jopa sympatialla läntiseen naapuriin. Muutos oli suuri, verrattuna omaan lapsuuteeni. Jos joku suomenkielisistä kavereistani 70-luvun hikisessä pukukopissa olisi avoimesti myöntänyt kuuntelevansa ABBA:a tai Björn Skifsiä, hänet olisi kieritetty tervassa ja höyhenissä alta aikayksikön. Kaikki ruotsalaiset ja ruotsinkieliset olivat jo periaatteellisista syistä homoseksuaalisesti orientoituneita, jääkiekkoilijat etunenässä. Nyt, 90-luvun lopussa, seurasin hämmentyneenä, kuinka Helsinkiin nousi ruotsalainen kauppa toisensa perään. Clas Ohlsonit, IKEA:t ja H&M:ät seurasivat toisiaan. NYT-liitteet pursuivat juttuja Kentistä ja Lukas Moodysonista ja Tiger of Swedenin kuteista. Ja olisiko kukaan koskaan uskonut, että Helsinkiin voisi perustaa yökerhoja ja nimetä ne Stockholms diskotekiksi tai Kungliga Klubbeniksi? En minä ainakaan.

    Oli ikään kuin ironista, että samaan aikaan kuin Helsingin ja muiden suomalaisten kaupunkien katukuva ”ruotsalaistui”, itse puhuttu ruotsin kieli katosi melkein kokonaan katukuvasta.

 

Keskiviikko. Svenska litteratursällskapet esittelee arkistoaan kirjailijoille. Talo on vaikuttava. suomenruotsalaisen rahan tyyssija. Seinältä meitä vilkuilee yksi sun toinenkin suurmies. Niin, pelkkiä miehiä, tietysti. Arkistonhoitaja esittelee paikkoja. Tänne voimme sitten tuoda paperimme. Vaikka saman tien, hän lisää, jos paikat käyvät ahtaiksi. Oiva tarjous, mutta ei kiitos. Itse tuhoan melkein kaikki käsikirjoitusliuskat heti työn valmistuttua. Tyhjältä pöydältä on helpompi ponnistaa. Jälkeenpäin meille on järjestetty pieni tarjoilu. Viinit ja juustot ovat erinomaisen maukkaita, mutta itse tunnen suussani vain kalman maun.

 

Torstai. Poden taas huonoa omatuntoa. Ruotsinkielisenä kirjailijana pitäisi alati ottaa kantaa kielikeskusteluun. Joka päivä putkahtaa esiin jokin uusi, yleistä mielipidettä puistattava näkökulma. Mutta toisaalta taas kaikki energia likenisi tuohon kysymykseen, kielemme tulevaisuudesta. Emme luultavasti kirjoittaisi mistään muusta.

Siksi en jaksa. Sitä paitsi olen kuitenkin petturi, katsoi asiaa miltä kantilta tahansa.

Ja toisaalta äänensävyt kummallakin puolella saavat minut yleensä masennuksen partaalle. Siinä missä joku Johanna Korhosen maltillisuutta korostava näkökanta Hesarin kolumnissa saa oitis kaikki perussuomalaiset kiihkoilijat takajaloilleen, siinä jonkun sisäministeri Anne Holmlundin osoittama yleissivistyksen puute (hei haloo, meitä on tosiasiassa 300 000, ei ”noin 125 000”) tai Mikael Jungnerin leikkaukset YLE:n ohjelmistossa saavat vastaavasti suomenruotsalaisen lehdistön viljelemään mauttomia vertauskuvia. Tämän syksyn avainsanoja kielikeskustelussa ovat olleet ”blitzkrieg”, tietyt viittaukset 30-luvun Saksan juutalaispolitiikkaan sekä eräiden kirjoittajien viljelemät vertauskuvat metsän reunassa meitä odottavista karjavaunuista. Keskustelu saa toki olla intohimoista, mutta joku raja sentään.

    Itse minua tympii tällainen mustavalkoinen vastakkainasettelu kaikesta eniten juuri siksi, että tämän tyyppiset vertaukset jättävät täysin huomioitta sen tosiasian, että Suomesta löytyy valtava määrä ihmisiä, joille ruotsin kieli on rikkaus – jopa rakkaus. Huumori on ylimalkaan kyseisessä keskustelussa tipotiessään, vaikka kummankin kielen pienistä ja suuremmista möhläyksistä saisi helposti parsittua kokoon hassun joulukirjan, puolin ja toisin. Siihen tosin ei taida olla tarvetta. Tai mistä minä tiedän? Eihän kieli ole koskaan helppo asia. Zinaida Lindénin uusissa novelleissa venäläiset naispäähenkilöt tuskailevat suomen kielen päätteiden ja vokaalien kanssa. Mihin kohtaan kirjoitetaan kahdet ä-kirjaimet ”täällä”-sanassa? Ei tuo ole aina itsellenikään helppoa, vaikka olenkin tässä maassa asunut 42 vuotta. Mieleeni muistuu vaimoni kertomus suomenruotsalaisesta rouvasta, joka lentokoneen laskun lähestyessa koputti edessään istuvaa harmaahapsista herrasmiestä olalle, ja tokaisi ystävälliseen sävyyn: ”Anteeksi herra, mutta voisitteko nostaa siittimenne pystyasentoon?” Tuntuu, että tänä päivänä se ei naurattaisi ketään. Arkoja varpaita on joka puolella, vähän liikaakin.

 

Perjantai. Ruotsalainen hyvä ystäväni lähettää minulle meilissä kuvan. Se on SUPA-rakennusyhtiön kotisivuilta. Ystävääni naurattaa aina tällaiset jutut – supa = ryypätä ruotsiksi. Kerran tuli yksi video, jossa sortseihin pukeununeet ruotsalaiset Kalle ja Pelle pelaavat pingistä ruotsalaisen herraskartanon pihalla, suomalaisten sotilaiden taistellessa Hitlerin rinnalla. Se oli tietysti suomalaisten tekemä. Mutta ystäväni on siitä erikoinen ruotsalainen, että hänellä on itseironiaa. Siksi pidän hänestä. Itse asiassa kaverini rakastaa vilpittömästi Suomea, asuihan hän täällä perheineen kahdeksan vuotta. Ei tosin koskaan oppinut kieltä (tai tarkemmin sanottuna ei jaksanut opiskella), puhui kaupungilla aina englantia, mutta suomalaisessa luonteessa oli jotain, joka teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Vieläkin hän muutaman juhannussnapsin jälkeen pistää tangolevyt soimaan ja laittaa jalalla koreasti. Ja käy täällä perheineen joka vuosi. Kaurismäen elokuvat kuuluvat hänen suosikkeihinsa. Välillä hän toimii kuin käänteinen Mikko Virtanen, Miika Nousiaisen kirjassa. Hänkin olisi oman romaaninsa ansainnut.   

 

Lauantai. Dramaturgiystäväni sanoo, että Lucia-tradition häpäiseminen tai kyseenalaistaminen on vieläkin varmin tapa herättää hämmennystä suomenruotsalaisessa ankkalammikossa. Saman teki jo Christer Kihlman Varo autuas-romaanissaan viisikymmentä vuotta sitten. Onko mikään oikeasti muuttunut niistä ajoista? En tiedä. Tuskin. Provokaatioiden aika on ohi, sanovat toiset. Tai ainakin provosoiminen on muuttanut muotoaan. Tänään kukaan tuskin pystyisi närkästyttämään koko suomenruotsalaisuutta. Onko enää edes mitään sellaista? Oli miten oli, provokaation ydin on kuitenkin suunnattava tiettyyn osaan yleisöä. Ja sen pitää olla tarkkaan mietitty. Svenska Teaternin tämän syksyinen suurtuotanto Play Me toimii jo konseptina eräänlaisena provokaationa vanhoille ns. vasemmistoälyköille. Toisaalta tämän päivän kirjailijat tuskin mainittaisiin lehtien pääkirjoituksissa, kirjoittaisivat he sitten miten sokeeravaa tekstiä tahansa. Toisin oli 60-luvulla. Med-borgare!- revyyn ensi-illassa kansanpukuiset suomenruotsalaiset valtasivat katsomon ja ryhtyivät kesken näytännön laulamaan Modersmålets sångia, kun näyttelijät lauloivat sen suomenkielistä käännöstä näyttämöllä. Pyhäinhäväistystä! Lehtien palstat täyttyivät viikoiksi tuohtuneista vastineista.

 

Sunnuntai. Jämähdän koko iltapäiväksi Youtuben eteen. Katselen Ylen arkistosta löytämääni ohjelmaa sisällisssodasta. Vuosi on 1965. Väinö Linnan trilogian seuraukset ovat pikkuhiljaa valkenemassa myös suomenruotsalaiselle älymystölle. Jaakko Paavolaisen historiallinen tutkimus vankileireistä on vasta kapaloissaan.

Tummiin pukuihin sonnustautuneet Johannes Salminen ja Hbl:n silloisen kulttuuritoimituksen esimies Nils-Börje Stormbom – Linnan kääntäjä muuten – juontavat ohjelmaa, miltei parodisen arvokkaasti. Mustat rillit päähän niin he olisivat kuin ilmetty Blues Brothers-kaksikko!

    Myös Väinö Linnaa haastatellaan – suomeksi. Hänen r-kirjaimensa kalskahtavat hienoilta. Hiusraja on kivunnut entistä korkeammalle. Ohjelmassa vanhat suomenruotsalaiset työläiset kertovat kokemuksistaan. Monet tarinoista ovat käsittämättömän julmia. Illalla ei ole tulla uni silmään. 

 

Maanantai. Luen loppuun Viljo Sohkasen Punakaartilaisen päiväkirjan. Se on parhaimpia sisällissodan kuvauksia, mihin olen törmännyt. Kirjoittajan kiihkoton ääni tekee siitä entistä vaikuttavamman. Siitäkin käy ilmi, että sodan jälkeisillä vankileireillä monet pääsivät vapaiksi ainoastaan sen nojalla, että heillä oli ruotsinkielinen sukunimi. Omatunto kolkuttaa taas kerran.

 

Tiistai. Mietin näytelmän kohtausta, missä Gunnar Björling ja Maiju Lassila, tai siis Algot Untola tapaavat. ”Tapaavat” on tosin ehkä väärä sana. Björling toimi ainakin kerran Lassilan vanginvartijana, luultavasti huhtikuun lopulla 1918. Henkilöissä on muuten kiinnostavia yhtymäkohtia. Tosin Björling tuli ylemmästä keskiluokasta, Untola köyhemmistä oloista Karjalasta. Molempien isät kuolivat nuorina. Molemmilla oli ideologinen tausta kirjailijantyölleen. Vuosisadan alussa kumpikin oli lähes kiihkovallankumouksellinen. Syksyllä 1917, tiukan paikan tullen, heidän tiensä kuitenkin erkanivat. Björling siirtyi entisten vastustajien puolelle, jätti taakseen monet vanhoista työväenliikkeen ystävistään. Jotkut heistä kuolivat vankileireillä. Kertomuksen mukaan Björling olisi ollut mukana myös hinaaja Toskovalla, matkalla Santahaminaan 21.5.1918, kun Lassila murhattiin, mutta siitä ei ole mitään vahvistuksia eikä silminnäkijähavaintoja. Siitä saisi tosin mielenkiintoisen näytelmäkohtauksen. Mutta millä kielellä he keskustelivat Sörkan kuritushuoneessa? Lassila oli eittämättä kielimiehiä, mutta ruotsin kieli ei tainnut olla hänen vahvoja puoliaan. Puhuiko Björling suomea? Varmasti, mutta kuinka hyvin? Siitä ei ole varmuutta. Pitäisi pirauttaa niille hänen vanhoista ystävistään, jotka vielä ovat elossa. Ystäväpiiri oli suppean ruotsinkielinen. Päätän jättää kohtauksen toistaiseksi sikseen. Björling ja Lassila saavat jäädä miettimään tekojaan tai tekemättä jättämisiään. Ehkä he illan aikana keksivät jonkun yhteisen kielen? Ehkäpä silloin toinen heistä ei olisi joutunut veden varaan Kruunuvuoren selällä, kiväärinkuula otsassaan.

 

Keskiviikko. Aamuni on melkein epätodellisen täydellinen. Kahvi on tarpeeksi vahvaa, lapseni visertelevät onnellisina kouluun mennessään, vaimoni on kauniimpi kuin koskaan ja Suomalaisuuden Liiton uusi puheenjohtaja Sampo Terho ilmoittaa Hbl:n haastattelussa, että vastakkainasettelun aika on ohi. Näenkö unta? Vartuinhan itse 80-luvulla, jolloin aamiaismurojen kanssa sain säännöllisesti nauttia Seppo Heikinheimon suomenruotsalaisia nälvivistä, sarkastisista kirjoituksista Hbl:ssä. Pakkoruotsi on tietysti vielä Terhollekin kynnyskysymys, ja hankala sellainen, mutta muuten vastauksissa on pelkkiä sovittelevia äänensävyjä. Päivän mittaan tunne vain vahvistuu: Kyllä me tämänkin asian vielä ratkaisemme parhaiten päin.