Päätepysäkki

Me olemme jossain seitsemännen ja kahdeksannen kierroksen välillä, kun huomaan, että alan väsyä. Kello on vasta kaksi iltapäivällä, mutta aurinko on jo matalalla, katonharjojen alapuolella. Raitiovaunun ikkunat ovat niin likaiset, että ulos tuskin näkee. Olemmeko me Kalliossa vai Eirassa, Töölössä vai Hakaniemessä? Ruuhkat ovat seuranneet toisiaan, hajonneet kuin jokin tuntematon alkuaine ja palanneet sitten jälleen omassa säännöllisessä tahdissaan; ihmiset milloin unisia, milloin hermostuneita, täynnä elämää. Vaunussa lumisohjoa ja pistävää, hivenen hapanta märän villan hajua. Mikäs talo tämä on, muistatko? Poika istuu puoliunessa, suupielessään hiukka sylkeä, silmäluomet yhä raskaampina. Hän on kuullut kysymyksen tänään jo kaksitoista kertaa. Aina kun me ohitamme rakennuksen, minä ravistan hänet hereille. Ei, se ei ole eduskuntatalo. Se on rautatieasema. Koeta nyt muistaa. Me istumme vaunussa kuin kuivunut jokiuoma ja annamme kuljettaa itseämme ympäri, ympäri. Mistä sitten voisi keskustella? Mistä kolmevuotiaan kanssa voisi puhua? Se on rautatieasema. Etkö sinä muista? Me muistelemme yhdessä. Hänen lyhyt elämänsä, minun pitkä. Kuuntelemme yhä nopeammin pakenevaa aikaa. Joka tikittää, takuttaa ja katoaa. Jäämme siihen istumaan, sylikkäin, toisiimme liimautuneina, kuin yhteinen ruumis, erotettuina kaikesta siitä, mihin meillä oli mahdollisuus, mikä oli osa meitä. Poika katselee hajamielisenä nuoria, jotka rullalautailevat Kiasman edustalla. Rekka pysähtyy viereemme liikennevaloihin. Kuljettaja on ripustanut ohjaamoon stetsonhatun ja kilpikonnanuken. Poika vilkuttaa hänelle. Mutta kuljettaja ei vastaa, näyttää vain hapanta naamaa. Senaatintorilla on Greenpeacen mielenosoitus. Tuomiokirkon portailla seisoo pääkallonaamioitu ryhmä, joka kaiuttelee säkeitään megafonien välityksellä. Tajuan yhtäkkiä, ettei tämä tule onnistumaan. Miksi hänen piti lähteä matkalle juuri nyt? Ja vielä kahdeksi vuorokaudeksi. Minähän en ole ollut pojan kanssa koskaan edes yhtä tuntia! Mutta hän sanoi, ettei hänellä ole ketään toista. Ja että se oli elintärkeää. Ainutkertainen mahdollisuus. Ja tottahan sitä haluaa olla mieliksi. Kaiken sen jälkeen mitä on aiheuttanut. Mutta olisi pitänyt ymmärtää. Kun hän oli mennyt, meidänkin oli lähdettävä ulos, minä en voinut jäädä kotiin. Haalin kokoon hiukan vaatteita, pojan itkusta punaiset silmät tuijottivat minua hämmentyneinä, kysymyksiä tulvillaan. Kun me astuimme ulko-ovesta ulos, minä haukoin henkeäni, en voinut katsoa häntä silmiin, tunsin itseni hulttioksi. Tuo turmeltumaton katse. Isä, minne? Rauhoitu, minä sanoin. Kaikki järjestyy. Juuri niin minä sanoin, vaikka tiesin, että se oli täyttä puppua. Piti vain päästä ulos. Missä äiti on? Aina sama kysymys, kuin vankka, ikuinen epäluottamuslause. Äiti tulee myöhemmin, nyt noustaan raitiovaunuun ja rauhoitutaan, minä sanoin, okei? Okei, poika sanoi niiskuttaen ja hyppäsi syliini. Minä nostin hänet vaunuun, ja kun se tuli, poika juoksi tutulle paikalleen, peräpenkille ikkunan viereen. Hän nousi polvilleen nähdäkseen ulos ja painoi nenänsä ruutuun. Siten me olemme istuneet tähän asti. Sillä me emme voi mennä kotiin, täällä meillä on ainakin ympärillämme muita ihmisiä, jos jotain tapahtuu. Pojan tulee kylmä, minä riisun takkini ja kiedon hänet siihen. Minulla on muutamia voileipiä, otin ne mukaan kotoa. Metvurstia ja maksapasteijaa. Me syömme. Poika on tyytyväinen ja nukahtaa. Kaikki ovat tyytyväisiä. Niin minä sanon. Että kaikki on hyvin, ettei ole mitään hätää, no panic. Että minä selviän. Mutta on päivänselvää, etten minä selviä tästä. Aina kun tullaan päätepysäkille, huomaan, miten naiskuljettaja vilkaisee meitä huolestuneena. Alppilan kohdalla hän pysäyttää yhtäkkiä ja lähtee astelemaan pitkin käytävää tuima ilme kasvoillaan. Onko teillä ongelmia? Hän tarkoittaa kysymyksellään varmaankin pelkkää hyvää, mutta tyly äänensävy yllättää. Ei, miten niin? Hän osoittaa poikaa. Eikö hänen pitäisi jo päästä kotiin? Ehkä. Kiitos kovasti. Ääneni on nyt vähemmän metallinen, mutta siinä on selvää sarkasmia. Pulssi alkaa lyödä taas hurjasti, pumppaa kohta lähes sataaviittäkymmentä. Minä en tiedä syytä, en vain siedä virkapukuja. Vuoron vaihtuminen helpottaa, vaikka näen että kuljettaja joka kerää kamppeensa kuiskaa jotain tulijalle, joka alkaa heti vilkuilla meitä epäluuloisesti taustapeilistä. Pian hänen huomionsa kiintyy kuitenkin rähiseviin nuorisojengeihin, joita nousee kiertämään kaupunkia, jotka täyttävät raitiovaunun Karhupuistossa ja poistuvat taas jättäen jälkeensä kaikuvan tyhjyyden muutamaa pysäkkiä myöhemmin. Kun käännytään rautatieasemalle, vaunu täyttyy uudelleen. Vanha mies istahtaa edessäni olevalle penkille. Hän kääntää päätään ja vilkaisee epäluuloisesti minun suuntaani. Hän hyräilee jotain. On aivan Einsteinin näköinen. Hän ottaa laukustaan kirjan, hyräilee itsekseen lukiessaan, jotain kvanttifysiikkaa kai. Erotan yhdellä sivulla suhteellisuusteorian kaavoja. Haluaisin tarjota miehelle ryypyn. Mutta minulla ei ole mitään, manailen typeryyttäni, kun en ottanut pulloa mukaan. Hän ei kyllä vaikuta ystävälliseltä. Ei myöskään nainen, joka istuu hänen vieressään. Varsinainen noita-akka. Mulkoilee minua hemmetin kauan. Olette varmaan karannut vankilasta, hän sanoo lopulta. Ei kiitos, sanon minä. Minä olen kärsinyt rangaistukseni. Hän tuijottaa minua, tiedän jo, mitä on tulossa, ennen kuin hän avaa suunsa. Ja nyt te jahtaatte jotain pikku pillua, eikö niin? Ihmiset alkavat kääntyillä vaunussa. Minua se ei häiritse. Pitäisikö käydä läimäyttämässä häntä? Joku naurahtaa, en tiedä, minulleko vai naiselle. Minä olen sovittanut rangaistukseni, minä sanon. Olen maksanut velkani yhteiskunnalle. Te olette loisia koko sakki. Teidän kuvanne ovat varmaankin etsintäkuulutuksissa. Hän jatkaa samaa rataa. Minua alkaa siepata. Täytyy kuitenkin pysyä nahoissaan. Muistan, miten kävi viime kerralla. Haista vittu, saatanan lehmä, ennen kuin isken sinun kallosi mäsäksi.  Mokomakin roskasakki! Teidän pitäisi istua linnassa. Tunnen, että kaikki alkaa mennä taas päin helvettiä. Poika on herännyt, hän huomaa, että minä aion käydä ämmän kimppuun, ja estelee minua, riuhtoo takinhihasta, sanoo anovasti, anna olla, sinähän lupasit. Kuules nyt, sanoo noita-akka, ennen kuin nousee vaunusta Stockmannin kohdalla, minulla on miljoona-asunto Kaivopuistossa. Minun elämäni on kunnossa. Minun ei tarvitse puhua teidänlaistenne hulttioiden kanssa. Hän poistuu. Minun tekisi mieli rynnätä hänen peräänsä ja hakata hänet muusiksi. Ja sitten, yhtäkkiä, tunnen sen taas: miten minä leijun, miten jokin minussa kiihtyy. Aivan kuin jotain särkyisi. Minä vihaan sitä, tunnetta, että menetän malttini. Katselen poikaa, näen hänen pettymyksensä, miten hän kääntää katseensa pois. Minä silitän hänen kasvojaan. Kuka hän oikeastaan on? Sen minä haluaisin kysyä kaikkein ensimmäiseksi. Sitten minä selittäisin loputkin; sen, että olen ollut aina rauhaton, aivan kuin ihon alla olisi koko ajan tuhat muurahaista. Minä selittäisin, että olen oikeastaan aina halunnut pysäyttää maailman, puristaa sitä niskasta, niin kuin tottelematonta poikaviikaria. Mutta että se ei onnistu, että minä olen liian levoton, että en voi istua hiljaa, niin, että kaikki minun ongelmani johtuvat, niin kuin äiti sanoi, siitä että minä en pysty olemaan yksin huoneessa. Paitsi tietenkin sellissä. Vaikka sielläkään ei mennyt erityisen hyvin. Niin kuin ei tämän pojan äidinkään kanssa. Että minä olen pahoillani siitä, että poika on joutunut kärsimään. Niin minä sanoisin. Että useimmat ihmiset ovat läpeensä turmeltuneita. Että on parasta hoitaa hommat itse. Ettei pidä koskaan luottaa kehenkään. Tällaisia juttuja minä mietin itsekseni, sillä sellaista sitä miettii, kun on liikkeessä. Juuri silloin vaunuun nousee Viki. Me olemme varmaan jossain Karhupuiston paikkeilla. Me tervehdimme kuten aina. High five. Viki korkkaa pullon. Otat sä? hän kysyy. Hmh, minä sanon ja vilkaisen poikaa. No, ota nyt, hän sanoo. Okei, sanon minä. Me otamme hörpyt. Viina on haaleaa, mutta viis siitä, alas se menee. Yhtäkkiä näen pojan katseen silmäkulmastani, se on jotenkin surullinen, sitä on vaikea katsoa, vaikea kestää. Älä tuijota, minä sanon, katso vaikka merta. Etsi näkyviin vesi, syksyinen meri, kuin avoin haava tuolla kaukana, peittona vain harsonohut jääkalvo. Ja katso tätä kolikkoa, saat sen, jos olet kiltti. Ja minä painan sen hänen palleroiseen kouraansa, poika nojautuu ikkunaan, tuijottaa ulos pimeyteen. Viki korkkaa uuden pullon. Sininen hetki ei ole enää sininen. Mitä kello oikein on? Kuski sopottaa jotain mikrofoniin, meidän pitää panna pullot pois tai poistua vaunusta. Me emme välitä heistä. Ihmiset tuijottavat. Viki näyttää sormeaan. Sitten siinä on pari muuta. He töllöttävät minua, nuori poika ja tyttö, korkeintaan kahdenkymmenen. Ne on okei, sanoo Viki. Ne on mun kanssa. Ai hemmetti, minä sanon. Niin nuoria? Kaverilla nuori, hintelä vartalo, sivujakaus, harvennut tukka. Ryyppää taskumatista. Kaivaa sitten esiin kynsisakset ja ryhtyy leikkaamaan kynsiään. Tyttö on hyvännäköinen, silmälasit, pitkä tukka, isot rinnat, istuu hiljaa. Sitten hän kysyy, haluanko minä hiukan amfetamiinia. Ei kiitos, minä sanon, en tänään. Me hoidetaan yks juttu, Viki sanoo. Kai sä oot mukana? Jaa, en oikein tiedä, minä sanon. Osoitan poikaa. No mutta hei, Viki sanoo. Sua tarvitaan. Me ei selvitä siitä ilman sua. Ei, se ei käy, minä sanon. Täh? Sä et siis ole mukana? hän sanoo. Mitä hittoa sulle on tapahtunu? Entä poika? minä kysyn. Mitä minä teen hänelle? Ääh, se järjestyy, sanoo Viki. Se on siis vain lyhyt juttu? Tietenkin. Sähän tunnet meidät. Jaa-a, en oikein tiedä, minä sanon. Sähän voit jättää pojan tänne, antaa sen nukkua, käyt hakemassa sen sitten. Niin no, minä sanon ja hieron parransänkeä, ei hassumpi idea, sitä en tullut ajatelleeksi. Alan humaltua uudelleen. Juttu alkaa tuntua houkuttelevalta, suorastaan mahdolliselta. Yhtäkkiä mikään ei tunnu enää mustalta, kunhan jotain vain tapahtuu. Poika itkee hiukan, kätkee päänsä syliini. Hei, mitä hemmettiä sinä vollotat, minä sanon. Ei tarvitse pelätä. Sinä lupasit. Jälleen tuo katse. Hei, poika, rauhoitu. Kaikki järjestyy, minä höpötän. Toiset nauravat ja hohottavat. Paitsi nuori kaveri, hän on hiljaa, nyppii vasta leikattuja kynsiään, roiskauttelee sylkiä. Mistä sä jouduit istuun? hän kysyy yhtäkkiä. Hänen silmänsä ovat rumat, kapeat, en halua pojan näkevän niitä. Sanon, että autoin yhtä tuttua pakenemaan. Sain kaksikymmentäseitsemän vuorokautta. Se on tietenkin valetta. Hän sanoo istuneensa kaksi ja puoli vuotta. Hän oli silloin kahdeksantoista. Enimmäkseen varkauksia, tietokoneita ja sen sellaista. Hän oli jonkinlainen hakkeri. Hän selittää lisää. Minä en jaksa kuunnella. Olen kuullut kaiken ennenkin. Haluan päästä siitä eroon. Ja pojan äiti sanoi auttavansa siinä. Ja minä tiedän, että voin luottaa häneen. Tai tein niin ainakin tunti sitten. Mutta nyt en enää tiedä. Olen alkanut epäröidä. Ja epäröinti on kaikkein pahin sairaus, minä sanon pojalle, se jäytää sisältäpäin, muuttaa ihmisen, tekee hänestä kokonaan toisen. Hitto, minähän en edes tunne häntä kunnolla. Enkä minä sitä paitsi jaksa miettiäkään tuota kaikkea. Liika miettiminen ei johda mihinkään. Mutta pojan osalta tilanne on toinen. Haluaisin selittää hänelle, miksi me aikuiset haluamme itsepintaisesti selitellä rikoksiamme laajalti ja lavealti. Siksi, että me emme voi koskaan sovittaa niitä vääryyksiä, joihin me syyllistymme lapsiamme kohtaan, niin minä sen sanoisin. Selittäisin hänelle, että me kaikki yritämme sen minkä voimme, mutta jotkut epäonnistuvat tehtävässään, eivät selviä siitä, vastuusta ja muusta. Että on pirun työlästä tutustua uusiin ihmisiin. Ja että monet eivät siksi vaivaudu yrittämäänkään. Ja silloin se tapahtuu, samalla kun istun pohtimassa tätä kaikkea, niin, yhtäkkiä minä näen itseni ikään kuin ulkopuolelta, tämän naurettavan teeskentelyn, tämän väärinpeluun. Samalla hetkellä se alkaa taas, jokin yltyy sisälläni, ruumista alkaa ikään kuin kutittaa. Ja yhtäkkiä, kun katson jälleen nuorta kaveria, minä tajuan, kuka hän on. Ja hän tajuaa, että minulla on sytyttänyt, hän hymyilee ja kysyy, enkö minä muista Prinssiä. Totta kai minä Prinssin muistan, minä vastaan. Ja silloin hän alkaa paasata, ilmeet ovat hemmetin uhkaavia. Vikikin hiljenee hetkessä, välttää katsomasta minun suuntaani, istuu korvat luimussa, kuin koira. Ja nuori kaveri kysyy, olenkohan minä unohtanut jotain. Ja sitten hän ottaa puheeksi monia muitakin asioita. Ikäviä asioita. Jotka minä olen ehtinyt unohtaa. Niin kuin pieleen menneen keikan Maunulassa. Ja sen, että Prinssi oli ollut hemmetin vihainen jälkeenpäin. Ja sitten hän kysyy, tiedänkö minä, minne rahat katosivat. Sillä ne tietävät. Ne tietävät hemmetin tarkasti, hän sanoo. Liikkeellä on nimittäin huhuja, hän sanoo. Ihmiset puhuvat. Ja sitten hän tekee jotain tosi kamalaa. Hän osoittaa yhtäkkiä poikaa. Sanoo, että siinä on helkkarin nätin näköinen poika. Että olisi sääli, jos hänelle tapahtuisi jotain. Mitään vaaraa ei tosin olisi, jos minä olisin hiukan avuksi. Silloin Prinssikin saattaisi tulla toisiin ajatuksiin, hän lisää. Ja minä nyökkään, en sano mitään. Minähän tajuan. Ja samoin Viki, sillä Bulevardilla hän valmistautuu nousemaan. Ja tuntuu siltä kuin poikakin aavistaisi jotain, sillä hän vaihtaa asentoa, sopertaa jotain. Mutta hän ei herää, on syvässä unessa. Minä sipaisen hiukset hänen kasvoiltaan, painan poskeni hänen poskeaan vasten, hengitän hänen tuoksuaan, makeaa lapsentuoksua, joka huokuu yhä hänestä. Minähän voin jättää hänet tänne, minä ajattelen, ainakin hetkeksi, täällä on ainakin lämmintä, piru tietää, mitä saattaa tapahtua, jos hän on meidän mukanamme, jos hän katoaa jonnekin pimeyteen, putoaa mereen. Lyhyen hetken pelkään, että hän herää, että hän sanoo jotain, painan hänet alas, niin että hän makaa melkeinpä kaksin kerroin penkkien välissä, kuin linkkuveitsi. Hänen otsallaan kiiltelee muutama hikipisara. Minä avaan hänen haalarinsa napit, toivon että hän ei herää kuumuuteen. Kun raitiovaunu kääntyy kohti rautatieasemaa, minä nousen, seison hetken huojahdellen, nojaan tukitankoon, tunnen kylmän teräksen poskeani vasten, katselen poikaa, hän näkee nyt unta, silmäluomet värähtelevät. Vain me olemme nousemassa pois. Viki seisoo edessäni, ovet avautuvat, joku pyrkii sisään. Minä vilkaisen poikaa, yritän tavoittaa hänen katsettaan, mutta hän nukkuu. Tuu nyt jo hitossa, Viki huutaa, ovet suljetaan! En oikein tiedä, minä sanon. Puristan tankoa hetken, epäröin vielä, en osaa päättää. Tule nyt, perkele, sä et voi pettää meitä! Sitten tuntui kouraisu, jossain syvällä palleassa, ikään kuin sydän olisi tehnyt voltin rinnassa, ikään kuin minä olisin lyhyen hetken todella tiennyt, kuka minusta voisi tulla. Sitten minä työnnyn joidenkin akkojen ohitse, loikkaan salamannopeasti ulos, ovi peijakas sulkeutuu ja on rusentaa minut siinä samassa. Jään hetkeksi seisomaan niille jalansijoille, kuin jähmettyneenä, luulen vaunun pysähtyneen siihen lopullisesti, ennen kuin se lähtee taas siristen liikkeelle. Minä lähden kävelemään, astun muutaman askeleen laiturilla, Viki ja muut ovat parin metrin päässä edelläni, erotan miehen katseen valaistussa vaunussa, joka liukuu hitaasti poispäin, edessäni istuneen miehen; hän on noussut nyt seisomaan, aivan kuin kaikki olisi yhtäkkiä valjennut hänelle, totuus koko laajuudessaan, ja hän yrittää herättää kuljettajan huomion, hänen katseessaan on jotain neuvotonta, ehkä suorastaan pelokasta, hän nostaa kättään ja osoittaa jonnekin vaunun takaosaan. Minä käännän katseeni pois, otan sitten automaattisesti muutaman juoksuaskeleen, lisään saman tien vauhtia, on kuin lentäisin eteenpäin täysin painottomana, aistin tuon nopean ailahduksen siinä laiturilla, juuri ennen kuin ylitämme suojatien ja häviämme vähin erin väenpaljouteen, tuon yhtäkkisen tunteen, että olen katoamassa, kulkemassa hitaasti kohti omaa itseä, pääsemässä vihdoinkin eroon kaikesta, edes lyhyeksi hetkeksi, jättäytyneenä sen pettävän tunteen varaan, että olen viimeinkin vapaa, aivan kuten ennen nukahtamista, ennen kuin uni tulee, ennen kuin kaikki mustenee.

 

        Kokoelmasta Eräänlaista lämpöä (Otava 2007)

        Suom. Markku Mannila